Solothurn ja Rheinmetall yrittivät myös kilpailla Oerlikonin 20 mm tykin kanssa tarjoamalla ST-5-tykkiä mm. Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen asevoimille, mutta käytännössä tuloksetta.[4] Yhdysvallat kokeili ST-5-tykkiä jo vuonna 1933, mutta asetta ei katsottu riittävän hyväksi, jotta se olisi kannattanut hankkia. Iso-Britannia järjesti kilpailun tykkien välille vuonna 1935, joiden tuloksena valittiin Oerlikonin ase.[5] Saksan laivasto otti ST-5-konetykin ensimmäisenä käyttöönsä laivastoversiona 2 cm MG C/30L kartiolavetilla Sockellafette 30L. Vuonna 1933 Berlin-Suhler Waffen und Fahrzeugwerke suunnitteli tykille kaksipyöräisellä ajolaitteella varustetun ilmatorjuntalavetin, jolla varustettuna Rheinmetallin (vuodesta 1936 Rheinmetall-Borsig) tykki hyväksyttiin Saksan uudelleen muodostettujen asevoimien käyttöön. Ensimmäisenä 2 cm Flak 30 -tykin saivat Luftwaffen ilmatorjuntayksiköt vuosien 1934–1935 tienoilla.[4]

2 cm Flak 30 sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa. Toisessa maailmansodassa tykit eri versioina olivat saksalaisten joukkojen käytössä kaikilla rintamilla. Flak 38 oli pääasiallinen malli, mutta myös vanhempi Flak 30 säilyi käytössä sodan loppuun asti. Tykit olivat maavoimien kevyiden ilmatorjuntapatteristojen aseina 37 mm tykkien ohella. Perusperiaatteena oli yksi 37 mm patteri ja kolme 20 mm patteria patteristossa, kussakin 20 mm patterissa 12 tykkiä. Sodan kuluessa ilmatorjuntaosastojen kokoonpano vaihteli kuitenkin suuresti olosuhteiden ja tehtävien mukaan. Tykkejä käytettiin usein myös pinta-ammuntaan. Luftwaffen ilmatorjuntayksiköiden käytössä tykit olivat Saksan kotialueen ja valloitettujen alueiden kohteiden suojana. Laivastoversiot olivat osa miltei jokaisen sota-aluksen aseistusta.[2] Tyypillinen miehistö koostui seitsemästä miehestä: tykin johtaja, suuntaaja, kaksi ennakkolaskimen käyttäjää, lataaja, etäisyydenmittaaja sekä kuljettaja ja ammusmies. Kiinteissä asemissa olevien tykkien miehistö oli usein pienempi.[3][12][1][25]